Olen työskennellyt nykyisessä työtehtävässäni, ikäihmisten palvelutarpeen arvioinnissa, jo pidempään. Koulutukseltani olen fysioterapeutti, joten toimintakyvyn merkitys ja arviointi kaikessa laajuudessaan on ollut minulle arkipäivää. Koen, että aloitettuani alkuvuodesta sosionomin opinnot, on silmäni avautuneet aivan uudella tavalla tarkastelemaan työssäni kohtaamiani ihmisiä. Toimintakyvyn rinnalle on noussut vahvasti osallisuuden käsite.
Tämän tästä olen työssäni kohdannut ihmisiä, joiden kanssa kommunikointi ei ole sujunut tavanomaisesti puheen avulla tai meillä ei ole ollut yhteistä kieltä. Olen kokenut tilanteet haasteelliseksi itselleni, koska koen ettei minulla ole ollut riittävästi taitoja vaihtoehtoisiin kommunikointitapoihin. Eikä ehkä uskallusta kokeilla sellaisia?
Lähdin kurssilta hakemaan erityistaitoja, mutta itselle yllättäen suurin anti, jonka tällä puhetta tukevat ja korvaavat kommunikaatiomenetelmät verkko-opintojaksolla olen siis saanut, ei olekaan minkään yksittäisen asiakkaan kohtaamiseen liittyvä ”jippo”. Merkityksellisimmäksi asiaksi on noussut ymmärrys siitä, että olen ammattilaisena hyvin merkittävässä roolissa mahdollistamassa osallisuutta myös niille ihmisille, jotka eivät omaa mielipidettään pysty perinteisin konstein kertomaan. Tämä on jopa velvollisuus.
Olemme myös käyneet työyhteisössäni palveluohjaaja -kollegoiden kanssa keskustelua asiasta ja koen tämän keskustelun olleen antoisaa. Oli helpottavaa kuulla, että heilläkin oli samanlaisia ajatuksia kohtaamisista, joissa tavanomainen puhe ei ole riittävä tapa kommunikoida.
Kommunikaatio palvelutarpeen arvioinnissa
Asiakasryhmänä meillä on ikäihmiset. Kommunikaatio-ongelma on useimmiten aivoverenkiertohäiriöstä tai muistisairaudesta johtuvaa. Toisinaan taustalla voi olla aivovamma tai kehitysvamma. Asiakkaanamme on myös ulkomaalaistaustaisia, mutta näissä tapaamisissa tulkin käyttö on tavanomaista.
Palvelutarpeen arvioinnissa on oikeastaan kaksi osaa. Toinen on itse toimintakyvyn arviointi ja toinen palveluiden suunnittelu yhdessä asiakkaan kanssa. Toimintakyvyn arviointia tehdessä tulee käyttää erilaisia tiedonkeruutapoja mahdollisimman tarkan kuvan saamiseksi. Yksi oleellinen osa on asiakkaan haastattelu sekä mittareiden käyttö. Koen, että erityisesti näiden keinojen käyttäminen on vaillinaista ilman yhteistä tapaa kommunikoida. Haastattelu saattaa tällöin herkästi painottua omaisen mielipiteeseen tai ammattilaisen havainnointiin. Mittareiden tulokset saattavat olla epäluotettavia, toki riippuen myös paljon käytetystä mittarista.
Toimintakyvyn arviointia enemmän haastetta on asiakkaan oman tavoitteen, hänelle merkityksellisten sekä hänen toimintakykyään edistävien ja rajoittavien asioiden selvittämisessä. Miten voin saada asiakkaalle oikeat palvelut käynnistettyä, jos en tiedä, mitä hän itse kokee tärkeäksi? Asiakas pystyy sitoutumaan suunnitelmaan, jos se on sellainen kuin hän kokee tarvitsevansa.
Suunnitelma osallisuuden mahdollistumiseksi
Aion tämän kurssin tehtävänä kehittää muutaman menetelmän tukemaan normaalia palvelutarpeen arviointikäyntiämme ja odotan jo innolla, ehkä myös vähän jännittyneenä, miten se edistää tai edistääkö osallisuutta?
Asiasta on selkeästi liian vähän tietoa työyhteisö tasollakin. Ehkä jatkossa olisi syytä entistä enemmän panostaa kommunikaatiotaitoihin. Koulutukset ja kehitystehtävät tämän tiimoilta tulisivat tarpeeseen kaikille. Toivoisin tämän opintojakson olevan pakollinen osa tutkintoa, jolloin asia ei jäisi vain oman kiinnostuksen varaan.
