Tarina punoo kuvat yhteen

Olin jo työstänyt elämäntarinaani leikekirjaksi, kun tapasin uuden asiakkaan. Tämä iäkäs rouva oli aikanaan ollut huimapäinen lapinmatkaaja ja tehnyt monenmoisia urheita suorituksia. Melkein kuin se Koilliskairan prinsessa. Nyt fyysisten voimavarojen hiipuessa hän oli alkanut tehdä elämästään leikekirjaa. En tiedä, oliko hän tietoisesti valinnut työstää elämäntarinaansa, vai oliko se vain intuitiivinen tapa saada jäsennettyä elämän eteen tuomaa pakkoa luopua jostain itselle rakkaasta? Hän esitteli kirjojaan ylpeydellä ja täytyy sanoa, että olisi tehnyt mieli syventyä niihin enemmänkin. Tuli tunne, että kirjat auttoivat häntä sanoittamaan itseään ja kokoamaan tarinan eheäksi.

Leikekirjani nimiölehti. Päätin, että liimaan ensimmäiseksi nuorena piirtämäni omakuvan. Nuoruuden kuvat huusivat poissaolollaan albumeissani.

Tapaamani rouva jäi minulle mieleen ja päätin, että kuvien lisäksi jatkan oman leikekirjani tekoa kirjoittamalla sivuille tarinoita, runoja ja muistoja. Pelkät kuvat ja vain omassa mielessä oleva tarina eivät ole eheä kertomus.