Itse valokuvattavana oleminen ei ole minulle vierasta, sillä käsityöharrastukseeni kuuluu oleellisesti valmiin vaatteen tai asusteen kuvaaminen. Nyt asetelma oli kuitenkin toisenlainen, kun kuvauskohteena olin minä eikä käsityö. Surun kuvaaminen tuntuikin aluksi vaikealta ja raskaalta. Prosessimainen työskentely auttoi tekemään sen luonnollisemmaksi ja lopulta oli luontevaa suunnitella yhdessä, miten ja missä valokuvia voisi ottaa.

Teimme kuvausta prosessina läpi aina siitä saakka, kun äidin saattohoito alkoi ja päättyen hautajaisten jälkeiseen päivään. Kuvista (tässä blogissa vain osa julkaistuna) huomaa mielestäni hyvin sen, kuinka suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa.
Katsellessani valmiita valokuvia huomasin konkreettisesti sen, kuinka ilmeen lisäksi eleet, olemus, kehon asento ja kuvassa oleva liike – tai paremminkin liikkeen puuttuminen – heijastavat yhtälailla tunnetta. Tämä varmasti myös auttoi kuvausprojektin aikana uusia kuvia suunnitellessa ja ottaessa, sillä tein tarkastelua jo prosessin aikana.
Surun kuvaaminen on hyvin henkilökohtaista, joten oli helpompaa, kun kuvaajana oli itselleni läheinen ihminen – oma puolisoni. Hänen kanssaan saan olla oma itseni eikä kuvissa tarvinnut peitellä mitään tai toisaalta teeskennellä jotain, mitä ei ollut. Meillä kotona on kaikki tunteet sallittuja ja arjessa läsnä, mutta ehkä suru-kuvien ottaminen jollain tapaa vahvisti tätä tunnetta lisää. Katsoimme molemmat kuvia hyväksyvin silmin. Savolainen (2009) nostaakin artikkelissaan esiin valokuvauksen dialogisuuden ja vuorovaikutuksen sekä korostaa juuri luottamuksen merkitystä.
Valokuvaprosessi surutyön tukena oli voimaannuttava kokemus. Kuvien katsominen on kuitenkin vielä aika vaikeaa, sillä kokemus on niin tuore. Uskoisin, että vuoden päästä kuvien katsominen on jo helpompaa ja ne herättävät erilaisia ajatuksia. Erityisesti omakuva surusta pysäyttää ja omiin silmiin on hankalaa katsoa.





Kuvia ottaessa tein huomion myös liikkeen vapauttavasta voimasta. Minulle oli itsestään selvää ommella itselleni mekon äidin hautajaisiin, sillä jaoimme yhteisen käsityöharrastuksen. Mekko oli meille kummallekin rakkaasta kuosista ja malliltaan kellohelmainen. Mekon hulmuava helma kutsui kuin itsessään pyörähtelemään metsässä avojaloin kuin metsänkeiju konsanaan. Tuo pyörähtely ja vapaampi liikkuminen tuntui puhkaisevan surun näkymättömiä kahleita ja vapauttavan fyysistä surun tunnetta kehosta. Ilman valokuvaamista en olisi tätä havaintoa itsessäni tehnyt, vaikka kuntoutuksen ammattilaisena asia on teoriassa minulle itsestään selvää.

Valokuvaaminen on minulle tärkeää ja yksi tapa työstää ajatuksia ja tunteitani. Huomasin kuvakoostetta työstäessäni, että olin taltioinut suruprosessin aikana luontoaiheisia kuvia, joista niistäkin olisi saanut kasattua surukuva-gallerian.
Lähteet:
Savolainen, M. 2009. Voimauttava valokuva. Teoksessa Halkola, U., Mannermaa, L., Koffert, T. & Koulu, L. (toim.) Valokuvan terapeuttinen voima. Helsinki: Duodecim, 211–228.