Selatessani valokuva-albumeita, huomasin olevani useissa lapsuuden kuvissa totinen ja jollain tapaa irrallinen muihin kuvissa oleviin ihmisiin nähden. Mieleen palasi muisto, jossa mummini lempeästi toteaa asiasta jotain. Myöhemmissä kuvissa tuo totisuus on väistynyt, mutta se johtunee opetellusta tavasta poseerata kuvissa.
Oikein hyvästä ja rakkauden täyteisestä lapsuudesta huolimatta opin lapsuudessa vahvasti peittämään tunteeni. Varmaan siinä on jonkinlainen yhteys siihen, että kuvien totinen lapsi katoaa. Mieleeni on lapsuudesta ja nuoruudesta iskostunut, että huonoa mieltä tai surua ei ollut hyvä näyttää eikä ainakaan turhaan saanut itkeä. Vanhempani eivät avoimesti työstäneet omia tunteitaan eikä tunteista puhuttu kotona. Nuoruuden jälkeen koetun elämänkriisin myötä opettelin tunteiden näyttämisen uudelleen ja löysin sen myötä viimein itseni.
Myöhemminkin otetuissa kuvissa olen useimmiten aina hymyilevä ja aurinkoinen, vaikka itse muistan vahvasti kuvan ottamisen hetkeen liittyneen aivan toisenlaisia tunteita. Ulkopuolinen ei näe kauniin hymyn taakse todelliseen minääni. Muistan kerrankin sanoneeni miehelleni, ettei tämä kuva onnistu, koska ei tunnu iloiselta.
Jäin miettimään, miksi kuvissa pitäisi olla aina iloinen? Miksei kuvissa voisi tuoda sitä omaa sen hetkistä tunnetta esiin. Ehkä sellaisia kuvia ei ole kiva laittaa perhealbumiin tai kehystää seinälle, mutta erilaisten tunteiden kuvaaminen saattaisi auttaa edelleen tunteen käsittelyssä. Digiaika tuo tähän tavallaan armahduksen. Tunteen voi kuvata, katsoa ja halutessaan poistaa samantien.
Päätin tehdä valokuvakurssin toisen tehtävän tällä tunteiden näyttämisen teemalla, koska kauniit poseeraukset kertovat vain puolet minusta. Haluaisin ikuistaa kuviin tunteet, jotka eivät ole iloa ja hymyä.
