Elämäntarinaa etsimässä

Valokuvakurssiin kuului oman elämäntarinan koostaminen valokuvien avulla. Päässäni pyöri monenlaisia ideoita, mutta silti huomasin kierteleväni elämäntarina-tehtävän aloittamista. Tämä ei ole minulle lainkaan tyypillistä, mutta nyt meneillään oleva elämäntilanne on verottanut voimavarojani. Toisaalta hitaasti etenevä prosessi oli tähän tehtävään omiaan. Tämä onkin syytä pistää muistiin, jos käyttää työskentelyä tulevaisuudessa asiakkaiden kanssa. Prosessia ei voi kiirehtiä, vaan sille on annettava aikaa.

Tuntui kipeältä ja samalla lohdulliselta palata valokuvien avulla takaisin menneisyyteen, kun äitini on parantumattomasti sairas. Lapsuuden kuvat johdattivat onnelliseen aikaan, jossa ympärillä oli paljon ihmisiä ja elämä oli mukavan tavallista arkea. Kiitos isäni innokkaan valokuvausharrastuksen valokuvia löytyi niin arjesta kuin juhlastakin.

Tämä kuva on joistain juhlista, kun olen kymmenvuotias. Olin lapsuudessa usein kuvissa samalla tavalla hieman totinen. Kädessäni on sormus, joka mahtuu vielä pikkurilliini ja kaulassa oleva riipus on edelleen tallella.

Tehdessäni valokuvamatkaa menneeseen, huomasin, kuinka tarpeellista itselleni oli sanoittaa elämäntarina jollekulle. Itselläni lähimpänä sattui olemaan oma puolisoni. Tämäkin on tärkeä seikka huomioida asiakastyössä. Kuvat voivat herättää niin paljon ajatuksia ja tunteita sekä oivalluksia, että niitä on hyvä purkaa sanoin tai lausein. Voi olla, että asiakasta täytyy erikseen ohjata tähän.

Oma huomioni elämäntarinan koostamisesta on, ettei sille ole otollisin aika silloin, kun ihminen on kriisitilanteessa. Toki tällainen työskentely auttaa myös jäsentämään ajatuksia, mutta ovien takana saattaa olla sellaisia asioita, joihin ei ole valmistautunut. Kriisivaiheen työskentelyssä ohjaajalla tulisi olla enemmän osaamista, mahdollisesti jopa terapiaosaamista. Itse uskon vielä jatkavani elämäntarinaani tutustumista myöhemmin, kun voimavarat riittävät syvempään tarkasteluun.