Liisa heitti vuosi sitten kisaraportissa haasteeksi, että tämän vuoden K9 Survival Cupiin saataisiin yhden sijaan kaksi Milfeddyg-joukkuetta. Haaste otettiin vastaan ja lopulta metsiä pitkin kirmasi kaiken kaikkiaan kolme joukkueellista kooikeriväkeä. Vähän otettiin täydennystä Liisan kasvattien ulkopuolelta, mutta rotu oli kaikilla koirilla sama. Tällä kertaa joukkueet nimettiin rodun alkuperämaata kunnioittaen: Hehkeät, Hurjat sekä Hurmaavat hollantilaiset. Mukana oli vielä muutama kooikeri meidän lisäksemme, joten rotu oli tapahtumassa varsin hyvin edustettuna.
K9 Survival Cup on koirajuoksukilpailu, jossa esteet on tehty metsään merkityn reitin varrelle. Osallistuimme kaikki harrastesarjaan joukkueina, mutta mahdollisuus on myös osallistua yksin tai kisata tosissaan. Kisaajille on oma päivänsä. Voihan sitä tietysti harrastesarjassakin ottaa tiukan tavoitteen, mutta ainakin meidän joukkueellamme oli rennon letkeä meininki. Harrastesarjan lenkki oli noin 3 km ja kisaajille oli tehty reittiin lisäpituutta parin kilometrin verran.
Elokuisena lauantaipäivänä ilmassa väreili kevyesti kisatunnelmaa. Viime vuonna oma osallistumiseni peruuntui sairastumisen takia ja tänä vuonna jännitettiin, onko kisakaverista esteitä setvimään. Onneksi kremppa oli nopeasti ohimenevää laatua eikä me tänä vuonna jääty kotiin nuolemaan tassujamme. Numerolaput käsivarressa sai kummasti vatsan kipristelemään ja lähtöviivalla merkkiääntä odotellessa sitä kerkesi pohtia, että mihinhän me on taas kuonomme työnnetty. Ihan suotta: kivaa oli kaikilla!
Minun ja Ferdin lisäksi Hurjiin hollantilaisiin kuului Ferdin sukulaispoika Nemo omistajansa Katjan kanssa, Ferdin isä Pauli Mian kanssa sekä Paulin toinen poika Esko, ohjaajanaan Esa. Esa, Nemon perheestä, tapasi Eskon ensimmäistä kertaa vain hetkeä ennen lähtömerkkiä, mutta tiimillä tuntui yhteispeli toimivan silti mainiosti. Joukkueessamme meinasi välillä uroskoirien kesken tulla pientä suukopua, mutta hieman reilummilla välimatkoilla selvittiin tästäkin.
Olimme saaneet etukäteen vähän osviittaa siitä, millaisia esteitä radalla voisi olla. Olimme melko varmoja, että eteen tulee ainakin pyöröpaaleja sekä epäilimme tälläkin kertaa kastuvamme jollain rastilla läpimäräksi. Itseäni etukäteen hirvitti eniten pyöröpaalien ylitys, mutta ne ylittyivätkin leikiten ja toisia ylitse tuupaten. Raskain rasti oli vedenkanto järvestä ylärinteessä olevaan keräysastiaan. Hommaa hankaloittamaan oli astiaan porattu reikiä. Tällä rastilla saikin Hurmaava joukkueemme spesiaalimaininnan: he olivat hoksanneet työntää sormensa reikiin ja saivat vesiastian täytettyä tuossa tuokiossa! Muita mieleen painuvia hetkiä radan varrelta oli vesiliukumäen laskeminen koiran kanssa sekä jättimäisen paaliröykkiön yli kapuaminen.
Kisa osoitti, kuinka monipuolinen rotu meillä onkaan. Pelotta ja epäröimättä mentiin tunneleissa, vedessä ja korkealla maan pinnalta. Sopivasta koosta oli myös hyötyä: Kooikeri ei ole liian pieni, vaan sisukkaana tarpoo itse menemään maastossa kuin maastossa. Se ei kuitenkaan ole myöskään liian suuri, jottei sen kantaminen rasteilla käy ylivoimaiseksi. On lisäksi suuri ilo saada kuulua tähän koiraperheeseen, jonka Liisa on ympärilleen koonnut.
Ehkäpä minä voisin heittää haasteen taas eteenpäin: tulkaapas joukolla, vaikka kauempaakin Suomesta, osallistumaan tähän hyvän mielen kisaan. Vallataan ensi kesänä punavalkoisilla hollantilaisilla koko Kopinsalmen ympäristö! Seuraavana vuonna kisat järjestetään 12-14.8.2022. Esteitä tullaan varmasti ensi vuodeksi taas muuttamaan, joten tulkaapa paikan päälle ottamaan niistä niskalenkki joukkueilla tai kahdestaan koirakaverin kanssa.
Teksti julkaistu Kooikerhondje-lehdessä 4/2021
Kuvat: Liisa Kotisalon albumi