Omassa työssäni palvelutarpeen arvioinnissa kohtaan toisinaan köydenvetoa siitä, kumpi palvelut lopulta määrittelee. Asiakas vai organisaatio?
Arviointi perustuu aina asiakkaan omaan tavoitteeseen ja hänelle tärkeisiin asioihin, voimavarrojen selvittämiseen ja ongelmakohtien aukomiseen. Näiden pohjalta luomme yhdessä keskustellen palvelukokonaisuutta, joka asiakasta tukee parhaiten. Onneksi useimmiten keskustelu johtaa kaikkia tyydyttävään ratkaisuun. Joskus asia kilpistyy siihen, että asiakas toivoo tietynlaista palvelua, jota ei ole saatavilla. Tai se on saatavilla, mutta ei hänelle. Organisaatiossa on kriteerit määritetty todella tiukoiksi ja palvelutarjonta on edelleenkin aika kaukana yksilöllisestä. Tässä kohdin jää usein miettimään, missä se organisaation arvoksi määrittämä asiakaslähtöisyys oikeastaan on?
En ole sitä mieltä, että asiakkaan kuuluisi saada kaikki vaatimansa. Kuntoutuksen ammattilaisena painotan kuitenkin ennaltaehkäisyn tärkeyttä, mutta aina sopivia keinoja tähän ei ole. Usein ennaltaehkäisyä olisi esimerkiksi jonkun palvelun kriteerien madaltaminen. Miksi pitää mennä aina ongelmatilanteeseen saakka, ennen kuin ovet palveluun aukeaa.
Mistä saataisiin lisää resursseja: aikaa, rahaa, käsipareja – tällaiseen ennaltaehkäisevään työhön? Esimerkiksi rinnalla kulkijaa pienituloiselle ikäihmisille, joka ei vielä tarvitse päivittäistä apua, mutta on yksinäinen ja pärjäilee kotona juuri ja juuri..
Lähteet:
STM. 2017. Sosiaalihuoltolain soveltamisopas. Saatavissa: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80391/05_17_Sosiaalihuoltolain%20soveltamisopas.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Zechner, M. 2019. Näkökulmia palvelutarpeen arviointiin. PRO SOS-hanke. Saatavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/226365/B144_lowres.pdf?sequence=1&isAllowed=y
