Alkuvuodesta pohdimme opinnoissamme kiintymyssuhteita. Opin tällöin itsestäni paljon. Suurimpia oppeja oli ymmärrys siitä, miksi tunteiden näyttäminen ja niiden käsittely on ollut minulle haastavaa.
Olen sitä suurta sukupolvea, joista monelle on tullut tutuksi turhasta itkeminen. Uupumisen myötä tein uutta tuttavuutta kielteisiin tunteisiini ja puolisoni avulla opin, ettei turhasta itkemistä olekaan. Tunteiden näyttämisen opettelun myötä sain kiinni itsestäni ja matka todelliseen minuuteen saattoi vasta alkaa.
Osaan nyt näyttää tunteeni enkä häpeä niitä. Tänä vuonna suurin oivallukseni tässä tunteiden ihanassa mylläkässä on ollut tunteiden tunnistaminen, sanoittaminen ja hyväksyminen.
Tunnetaitojen harjoittamisesta on paljon opuksia, joita selailin aika läjän. Itselleni suurimman avartumisen antoi kuitenkin Mikko Aallon kirja, jossa ahdistus nimettiin ikään kuin tunteiden tulpaksi. Ahdistus ei olekaan siis tunne itsessään. Vertauskuva toimii itselleni hyvin. Ahdistavan olon tullessa pysähdyn miettimään, mikä tunne tuon tulpan takana on? Löydettyäni tunteen, annan sille nimen ja sanon sen mahdollisuuksien mukaan ääneen ja sitten mindfulnessin tavoin päästän siitä irti. Helpottaa, kun tietää, että vaikkapa pelko, ärsyyntyminen tai jopa hetkellinen viha, ovat sallittuja nekin ja niistä irti päästäminen estää niiden kasautumisen.
Arkielämän esimerkkinä toimii muisto kiireisestä työpäivästä muutaman viikon takaa. Teknisten ongelmien vuoksi jo ennestään kiireinen päivä muuttui vääjäämättä ylitöiden tekemiseksi. Tähän johti laitevika, jonka vuoksi aamupäivän asiakkaan toimintakyvyn arviointi ei siirtynyt järjestelmään, kuten piti. Huomasin ahdistuksen ja sen takana ärsyyntymisen itsestä riippumattomiin asioihin. Tiesin ja pelkäsin, etten pysty keskittymään seuraavan asiakkaan tilanteeseen, ellen saa nollattua tunnetta. Päätin avata suuni ja sanoa työparilleni ääneen tunteeni. Se helpotti ja asiakkaan kohtaamiseen oli jälleen voimavaroja.
Lähteet:
Aalto, M. 2000. Ryppäästä ryhmäksi. Ryttylä: My Generation.
