Sosionomi-opintojeni aikana minua on kiinnostanut tarkastella sosiaali- ja terveysalojen eroavaisuuksia siten, kun ne minulle kokemukseni kautta näyttäytyvät. Ohjaaminen on yksi osa-alue, joka on saanut ajatukseni liikkeelle.
Nykyiseltä ammatiltani olen fysioterapeutti. Opinnoista on toki jo jonkun verran aikaa, eikä kurssien sisällöt ole enää kristallinkirkkaina mielessäni. Päätinkin tarkistaa omia ajatuksiani tukemaan, mitä nykyinen opetussuunnitelma sanoo fysioterapeutin ohjausosaamisesta. Opintosuunnitelman tarkastelu vahvisti omaa näkökantaani siitä, että vaikka fysioterapeutin työssä mielletään ryhmätoiminnoilla olevan sosiaalista kanssakäymistä tukeva puoli, on keskiössä kuitenkin liikunta, liike, rytmi.. Ohjaajan rooli on usein aika keskeinen. Voisiko sanoa, että opinnoissa korostuu se fyysinen puoli ryhmien ohjaamisesta?
Sosionomin opinnoissa olen saanut mahdollisuuden täydentää omaa osaamistani katsomalla ryhmänohjausta – jopa ryhmää – aivan eri näkövinkkelistä. Ryhmä ilmiönä, ryhmädynamiikka sekä ryhmän suhteet, vaiheet ja vuorovaikutus korostuvat. Ohjaajan rooli on myös enemmän rinnalla kulkija ja mahdollistaja, kuin toiminnan varsinainen vetäjä. Varmaan voisi sanoa, että kaikki se sosiaalinen puoli ryhmän ohjaamisesta korostuu opinnoissa?
Yhteistä opinnoissa on ollut tavoitteellisuuden korostaminen, niin kuin kaikessa ammatillisessa toiminnassa tietenkin kuuluu olla. Ryhmätuokion suunnitteleminen on myös samankaltaista ja tuokiossa korostuu samat vaiheet.
Jollakin tavalla ryhmien ohjaamisesta tekemäni huomiot kulkevat käsi kädessä esimerkiksi sen kanssa, mitä eroavaisuuksia olen omassa työyhteisössäni sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten asenteessa ja suhtautumisessa asiakkaaseen huomannut.
Sairaanhoitajat, terveydenhoitajat ja terapeutit pitävät omaa asemaansa jollain tavalla vahvempana ja ohjauksessa korostuu enemmän ammattilainen? Sosionomit ja geronomit, miksei sosiaalityöntekijäkin, ovat jollainen lailla enemmän asiakkaan neuvonantajia ja rinnalla kulkijoita?
Itse koen olevani jotain tältä väliltä. Ehkä se kertookin, miksi olen kokenut jonkunlaista riittämättömyyttä fysioterapeuttina ja kokenut tarvetta lähteä hakemaan tukea ajatuksilleni.
Esimerkkien perusteella ei voi tietenkään tehdä suuria yleistyksiä, mutta en voi olla pohtimatta taustalla olevia syitä. Onko kyse sattumasta, persoonasta vai kenties organisaation tai peräti koulutuksen muovaamasta ajattelutavasta?
Olen ajatellut aina, ettei ihmisen ammattinimikkeellä ole niinkään väliä, vaan sillä mitä osaamista hänellä on ja kuinka sitä pääsee hyödyntämään. Tämä tekemäni huomio ryhmänohjaamiseen liittyen vahvisti edelleen näkemystäni. Tuudittautuminen omiin siiloihimme ja oman katsantokannan painottaminen sulkee paljon ovia meiltä ammattilaisilta ja rajaa myös asiakkaiden mahdollisuuksia voimaantua.
Miksei fysioterapeuteille ohjata myös ryhmänohjauksen sosiaalista kontekstia ja toisaalta sosionomeille avata puolestaan fysioterapian terveyden edistämisen näkökulmaa. Ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus – miksi eri ammattilaiset hoitavat omaa osa-aluettaan eikä yksi ammattilainen koko ihmistä?
