Maassa maan tavalla, vaiko sittenkään ihan niin? Ajatuksia sosiaalipedagogiikan päiviltä 2021.

Sosiaalipedagogiikan päivien teema oli tänä vuonna Kohti antirasistista sosiaalipedagogiikkaa. Saimme Labin opiskelijoina mahdollisuuden osallistua tähän verkossa järjestettyyn tapahtumaan. Näin opintojen alkumetreillä, kun vielä käsitteitäkin mutustelee mielessään, oli antoisaa päästä mukaan ammattilaisten keskusteluun.


Päivät alkoivat torstaina englannin kielisellä pääpuheenvuorolla, jonka piti Dr Ligia (Licho) López López Melbournen yliopistosta. Hän käsitteli aiheessaan rasismin esiintymistä Suomessa, ottaen esiin erityisesti mustien kokeman syrjinnän. Osa puheesta meni ohi, koska sosiaalipedagogiikka on äidinkielelläkin kuultuna vasta muovautumassa omaan käsitteistöön, osaksi teoriatietämystä. Konkreettisten esimerkkien kautta sain kuitenkin osittain kiinni aiheesta. Dr López teki aiheesta käytännönläheisemmän ottaessaan esimerkeiksi neekerin suukot, lakupekat ja Afrikan tähti -pelin.

Puheenvuoron jälkeen jäin miettimään omaa suhdettani rasismiin.

Olen itse etuoikeutetussa asemassa, sillä kuulun valtaväestöön. Teen työtä tälläkin hetkellä ihmisten parissa, joten minun kuuluisi olla entistä enemmän korvat höröllään ja turvaamassa ihmisten välistä tasa-arvoa. Jäin pakostakin pohtimaan, olenko naiivi tai sinisilmäinen? Olenko kulkenut laput silmillä? Miten pystyisin vielä paremmin samaistumaan toisiin ihmisiin? Miten pystyn varmasti tietämään miten toisesta jokin tilanne tuntuu? Kokeeko joku tulleensa syrjityksi, vaikka en olisi niin tarkoittanut? Kuinka helposti vuorovaikutuksessa teemmekään tahtomattamme virheitä ja vääriä tulkintoja. Luen parhaillaan kirjaa vuorovaikutuksen sudenkuopista (Arto Mustajoki: Väärinymmärryksiä) ja hän on nostanut yhdeksi ongelmaksi kulttuurien tuomat haasteet vuorovaikutussuhteissa.

Päivien aikana useissa puheenvuoroissa sivuuttiin eri tavoin rasismia, sen eri muodoissa. Mielenkiintoinen ja silmiä avaavin oli melkeinpä perjantaina paneelikeskustelun alustukset sekä itse keskustelu, joka sen pohjalta käytiin. Ahdistus ja epävarmuus, ne kuvasivat ehkä parhaiten omaa tunnetilaani. Mitä uskallan sanoa, missä puhua? Onko minulla ottaa kantaa? Onko väärin vaieta? Ymmärsin, että ei riitä, että on itse suvaitsevainen. Jos äänettömästi sallii yhteiskunnan rakenteet, jotka puolestaan mahdollistaa rasismin, on itse osa tätä järjestelmää. Tunsin pahaa oloa omasta tietämättömyydestäni. Tästä oli lisää artikkelissa Rasismi on rakenteellinen ongelma. Päätin ottaa tavoitteeksi kasvattaa omaa tietämystäni rasismista, jotta oikeasti voisin olla antirasistinen.

Eri puheenvuoroissa useimmat esimerkit koskivat ihmisiä, jotka ovat muuttaneet Suomeen muualta. Joissain puheenvuoroissa nostettiin kuitenkin myös esiin, että rasismia tapahtuu myös suomalaisten keskuudessa, otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa saamelaiset tai romanit. Artikkeli Lapista Suomen siirtomaana, kuvaa hyvin tätä riistoa.


Tutkimustyöryhmässä johon osallistuin torstaina oli aiheena Ainutlaatuisen ihmisen kohtaaminen. Ensin puheen vuoron sai pro gradu -tutkielmaa tekevä Aino-Maija Määttä pohti sosiaalipedagogista työotetta maahanmuuttajien näkökulmasta.

Tämän aiheen saattelemana jäin miettimään, miten tämä työote näyttäytyy omassa työssäni palveluohjaajana?

Määttä korosti esityksessään reflektoinnin merkitystä ja nosti esiin dialogin tärkeyden sekä kehoitti huomioimaan ennakko-oletusten olemassaolon. Kaikki nämä korostuu omassa työssäni ja niitä on tärkeä huomioda. Todellisuuden toimijuuden tukemiseksi on tärkeää toimi yhdessä, ei puolesta. Yhdessä tekeminen onnistuu vain asiakasta oikeasti kuuntelemalla ja osoittamalla häneen kiinnostusta.

Määttä nosti esiin myös valta-aseman olemassa olon ohjaustilanteissa. Omassa työssäni olen huomannut, että auktoriteetti on tavallaan kahtiajakoinen kohdatessani omia asiakkaitani. Tarkoitan tällä sitä, että ikänsä puolesta (ikääntyneet asiakkaat) asiakkailla on vahva auktoriteettiasema suhteessa minuun. Saatan helposti tiedostaa, että ohjauksessa törmään ajattelevani asiakkaan ikää ja elämänkokemusta ja muuttavani ohjausta sen mukaisesti. Toisaalta tämä on varmasti hyvä asia, toisaalta saattaahan ennakkoajatukseni johtaa minut myös harhaan ja näin voisi arvokas ohjaus jäädä antamatta? Toinen puoli valta-asemassa muodostuu siitä, että aikansa opettamana asiakkaani (edelleen se ikäihminen) voi pitää minua ammattilaisena niin suuressa auktoriteetissa, ettei uskalla tuoda rehellistä mielipidettään keskusteluun mukaan. Hän ei ole tottunut tuomaan itseään esiin sosiaali- ja terveydenhuollon kentällä. Joissain asiakastilanteissa tämän huomaa ja silloin siihen pystyy itse jonkin verran vaikuttamaan kannustamalla asiakasta. Ikääntyneet asiakkaani eivät ole välttämättä oppineet tuomaan esiin omia tavoitteitaan tai kokevat roolin keskustelun keskiössä ahdistavaksi. Näihin tilanteisiin on tärkeä kiinnittää huomiota. Valtaa asiakas- ja palveluohjauksessa on pohdittu myös tässä blogissa.


Teatteria verkossa, mitä ihmettä?

En ollut ensin varannut aikaa osallistua ilta-ohjelmaan enkä ollut sen paremmin tutustunut sen sisältöön. Sähköpostiin tulleessa kutsukirjeessä huomasin pysähtyväni ilta-ohjelman kohdalle: Tänään illalla klo 19 alkaen pääset virtuaalivisiitille Brasiliaan ja digitaalisten teatterikohtaamisten maailmaan. Ajattelin heti, että tämä täytyy kokea! Sãopaulolaisen teatteriryhmän (Os Satyros) esittämä katkelma näytelmästä The Art of Facing the Fear oli koskettava kokemus. Vaikkemme olleet samassa tilassa, vaan yhteisessä Zoom-tapaamisessa, tunsin heidät aivan ihollani. Aiheisiin oli päästy syvälle ja näyttelijöiden esittämänä tunteet siirtyivät omaan kehoonkin aistittavaksi. En olisi uskonut, että teatteria voisi virtuaalisesti esittää näin vahvasti. Puhumattakaan siitä, kuinka taitavasti näyttelijöiden yhteistyö ja yhteinen juonen kuljettaminen sujui suuresta välimatkasta huolimatta: osa näyttelijöistä oli Ruotsista, osa Brasiliasta. Ehkä jollainlailla tämän teatteriesityksen myötä ymmärsi myös konkreettisemmin Korona-pandemian vaikutuspiirin. Se on kaikkialla.


Yhteenvetona sosiaalipedagogiikan päivistä voisin todeta, että ne herättivät ajattelemaan, suorastaan ravistelivat hereille. Pääni sisäinen myllerrys aiheuttaa vielä ahdistusta, mutta asiasta puolison ja oman tiimin kanssa puhuminen ja tämän blogitekstin kirjoittaminen onneksi auttavat jäsentämään niitä omiin lokeroihinsa. Ensimmäinen askel on otettu, kun ymmärtää ymmärtämättömyytensä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *